perjantai 25. lokakuuta 2013

Kodan 1-vuotissynttäri-postauksessa mainitsin, että kävimme tosiaan sukulaisten valokuvaamossa kuvauttamassa synttäripoikaa. No tänään vihdoinkin pääsin kuvia hakemaan vaikka valmiita ne olivat olleet jo aikoja sitten. Valitsin kaksi kuvaa ite pojusta (ovat A4-kokoisina kehyksissä hyllyllä nyt) ja yhden missä ollaan yhdessä, kun minutkin kameran eteen pakotettiin.

Sain skannattuna kuvat myös joten tässä tulee.



Yours truly sensoroitu pois.
 (c) K-S Foto.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Erilaiset veljekset

Syysloma tuli ja meni, mutta vietettiin oikein leppoisa ja rentouttava viikko Keravalla. Erityisen mukava se oli varmasti etenkin Kodalle, kun se pääsi taas riehumaan ja juoksemaan vapaana Eetun kanssa joka päivä. Pojat eivät olleet nähneet lähes kahteen kuukauteen joten minua kieltämättä vähän jännitti miten ne taas toisiinsa reagoisivat, pysyisikö sopu vai tulisiko jo sitä urosmaista isottelemista puolin ja toisin. Pelko oli ihan turhaa, sillä pojat tunnistivat toisensa oitis ja leikki lähti käyntiin samantien kuin mitään eroa ei olisi koskaan ollutkaan. Niiden mahtavasta suhteesta kyllä kertoo jo jotakin se, että ne syövät ja juovat samasta kupista samaan aikaan kinastelematta ollenkaan koskaan. Ne jakavat kaikki luut ja lelut, jopa molemmille kaikista rakkaimmat aarteet eli pallot. Koda jumaloi Eetua ja seuraa tätä aina kaikkialle kuin hai laivaa ja tekee kaiken aivan samalla tavoin kuin "veikkansa." Jos Eetu viedään lenkille ilman Kodaa, talon täyttää sydäntäsärkevä ulvonta. Silti niistä on todella vaikeata sanoa kumpi niistä oikein on pomo, molemmat ovat niin tasaväkisiä ja niskanpäällä vuorotellen.







Ne ovat niin tavattoman liikuttavia yhdessä. Silti ne ovat niin tavattoman erilaisia. Nämä erot tottakai johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että ne ovat roduiltaan ja ominaisuuksiltaan kuin yö ja päivä. Eetu on nopea ja sähäkkä rottakoira, malttamaton ja sinnikäs, tyhmänrohkea ja jopa vähän hullu. Se tekee ensin ja miettii vasta sitten. Säikähtäessään se menee lukkoon ja siltä kestää jonkin aikaa palautua tilanteesta eikä usein edes mene enää lähellekään säikähdyksen aiheuttajaa.
Koda on taas selvästi rauhallisempi ja maltillisempi ja sen huomaa olevan palveluskoirarotu miellyttämisenhalunsa ansiosta. Se miettii ennenkuin tekee. Vauhtia ja rohkeutta siitäkin löytyy vaikka muille jakaa, hyvänä esimerkkinä on sen toiminta agilityradalla; se ei pelkää mitään vaan kontaktiesteillekin suuntaa päätä pahkaa ja kiipeää takaisin aina vaan uudestaan vaikka mätkähtäisikin maahan. Säikähtäessään se palautuu nopeasti ja menee vielä uteliaasti varmistamaan että eihän tämä nyt niin kamala juttu ollutkaan.

Varsin epätodennäköinen kaksikko on kyseessä siis. Tätä todistaa vielä mm. se, kun oltiin Eetun luonnetestissä ja testin alussa tuomari (pihakoiria ihmisiä hänkin) haastatteli ja kyseli, että kuuluuko talouteen muitakin koiria ja siihen vastasin että 8-kuinen tolleripentu löytyy myös. Tuomari oli aivan ihmeissään ja totesikin että se oli lähes viimeinen rotu minkä kuvitteli pihakoiran kaveriksi, niin harvinainen pari tämä ilmeisesti on.

Ohessa poikien syksykuvia.
















Eetu ja Koda jotenkin täydentävät toisiaan ja niissä on jokaiselle sitä jotakin; Eetu täyttää tehtävänsä vahti- ja seurakoirana ja Koda on sitten minun joka lajin harrastuskaveri jonka kanssa kursseillaan ympäri Suomen. Ihan vastustamaton vauhtikaksikko tämä tosiaan silti on ja ne ihastuttavat ja vihastuttavat meitä tempauksillaan joka päivä ja ollaan siitä kyllä todella onnekkaita.



torstai 17. lokakuuta 2013

Mejää

Nyt näitä blogitekstejä pukkaakin oikein urakalla kun lomalla kerrankin on aikaa kirjoitella! Mutta on meillä riittänyt tekemistäkin mistä kirjoitella.
Viime sunnuntaina pääsin vihdoinkin pitkästä aikaa katsomaan ja ratsastamaan vanhaa entistä hevostani, islanninhevosruuna Glóia. Meillä oli Glóin kanssa 6 ihanaa yhteistä vuotta eikä poju ollut vanhentunut päivääkään. Tehtiin parin tunnin maasto mahtavassa aurinkoisessa syys-säässä ja elämä kirjaimellisesti oli laiffia.

Rakkas papparuuna.
 Heppailun jälkeen suunnattiin Hausjärvelle mejäilemään. Sovittiin nimittäin Eetun veljen, Tarmon, Hanna-mamman kanssa että jäljestettäisiin yhdessä nyt viikonloppuna kun huomattiin että molemmat mejästä ollaan kiinnostuneita ja treeniseura kelpaa aina! Lauantaina en kuitenkaan päässyt paikan päälle jälkiä tekemään niinkuin oli suunniteltu, mutta ISO kiitos Hannalle joka kävi ne tekemässä!:)
Sunnuntaina tosiaan sitten jäljestettiin ja Tarmo suoritti omansa, 200-metrisen jälkensä ensin. Jäljellä oli juuri ennen suoritusta juossut toinen koira irti ja se sekoittikin pienen pihiksen päätä siinä kohtaa, mutta hyvin se kokosi itsensä ja löysi tiensä sorkan luo. Kyllä siinä enemmän ainesta on jälkikoiraksi kuin velipojassaan, ei voi mitään.:') Oon edelleen ihan varma että Eetu löysi sorkalle enemmänkin moukantuurilla kuin taidolla..

Vaikka Tarmolla on selvästi vaaleampi nassu, on se kyllä ilmeiltään ja eleiltään ihan ilmetty Eetu!

 Kodalla oli 80-metrinen jälki jossa oli yksi kulma. Oltiin sitä ennen tehty vain yksi kulma joten se vähän jännitti. Tarmon tavoin Koda tajusi heti mitä oltiin tekemässä ja lähti hirveällä innolla ja vauhdilla, ei siinä turhaan jääty ihmettelemään aloituspaikalla. Voin vannomatta sanoa, että tämä nimenomainen jäljestyskerta oli Kodan paras suoritus tähän mennessä. Se eteni nopeasti, päättäväisesti ja tarkasti jälkeä pitkin, kulma löytyi ja merkkasi sen hyvin ja kääntyi hyvin oikealle niinkuin pitikin. Meidän jälki meni yleisen polun päältä ja siihen kohtaan tultaessa Koda hämmentyi ja seikkailikin siinä hetken ja lähti vähän hakemaan apua ensin minulta ja sitten Hannalta, niinkuin Tarmokin oli tehnyt. Mutta samalla lailla se nopeasti osasi keskittyä taas olennaiseen, löysi jäljen uudestaan ja suorastaan ihan liiteli kaadolle.
Oli siis kerrassaan ihan mahtava päivä, kiitos vielä Hannalle jälkien teosta ja seurasta! Kyllä tää vaan on se meidän juttu, kumpikin tykätään samoilla metsässä ja tykkään tästä lajista myös siksi, että koiran ei koko ajan tarvitse olla niin kamalan tarkassa kontaktissa vaan se saa toteuttaa itseään juuri niinkuin sen kuuluukin.









keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Motivointia

Perjantaina alkoi kauan odotettu ja ansaittu syysloma ja suunnattiinkin oitis sitä junalla Keravalle viettämään.
Olin lauantai-illaksi ilmoittanut Kodan Tuusulalaisen koirakeskus PiskiTiski Oy:n järjestämälle ilmaiselle tutustumistunnille, jonka aiheena oli itsehillintä & motivointi. Tämä tulikin meille tarpeen, sillä etenkin tokotreeneissä on tuo otuksen motivointi ja innostaminen niin vaikeaa, kun muut koirat ja etenkin ympäröivät tuoksut ois vaan niin paljon mielenkiintoisempia kuin mamma ja mamman käskyt. Se saakin minut usein turhautuneeksi, kun Koda on kuitenkin hemmetin fiksu, lahjakas ja osaava koira, mutta kun jokin ei vaan toimi.. Tosin onhan se vielä niin hirveän nuori koira ja sillä on vielä aikaa rauhoittua ja löytää se kärsivällisyytensä sieltä jostain.
Mutta takaisin tähän kyseiseen tuntiin siis. Meitä oli vain kaks ilmoittautunutta vaikka kyseessä tosiaan oli ilmainen kerta, mutta paljon parempi vain niin, sillä saatiin kahden ohjaajan voimin tarkkaa yksilöllistä ohjaamista koko tunnin ajan. Selitin opettajallemme Tiinalle tilanteen ja miksi olimme apua hakemassa; että Kodaa on tosiaan välillä vaikeaa innostaa ja motivoida, kun parhaimmatkaan namit eivät välillä kiinnosta ollenkaan ja lelun tai pallon kanssa se taas kuumuu nollasta sataan hetkessä ja sitten koko tilanne onkin jo menetetty. Tiina otti Kodan remmin käteensä ja kokeili ja tarkkaili sitä hetken ja totesikin lähes samantien että "selvästi vainukoira", kun koko ajan se nenä oli maassa niinkuin aina. Sitten Tiina yllättäen kysyi olimmeko koskaan kokeilleet naksutinkoulutusta. Ihan ensimmäisen koiramme Iidan kanssa me sitä aikoinaan käytettiin, mutta siitä on tosiaan jo niin kauan että olin unohtanut koko asian, enkä ollut sitä kummankaan pojun kohdalle ajatellut. Tai ainakaan aluksi.
Otettiin siis naksutin käyttöön ja lähdettiin ihan perusasiasta, eli kontaktin hakemisesta liikkeelle. Koira katsoo silmiin, naks. Taas nenä maahan mutta katse nousee sieltä silmiin, naks. Ja niinkuin aina Koda tajusi homman lähes samantien ja se näytti toimivan todella hyvin, en edes muista milloin viimeksi Koda olisi ollut noin hyvässä kontaktissa ja lähes kokonaisen tunnin ajan! Ja ennen kaikkea se piti katsekontaktia mielellään, vaikka paikka oli ihan uusi ja outo ja täynnä hajuja.
Sitten hommaa vaikeutettiin ja lisättiin lattialle pari ruokakuppia nameineen ja piti kierrellä niitä koiran ollessa kontaktissa eikä se saanut lähteä kupeille syömään. Tiina toteutti jokaisen uuden harjoitteen ensin itse Kodan kanssa ja sen jälkeen minä. Oli jotenkin aika mahtavaa seurata sivusta miltä oma koira näytti työskennellessään ja vieläpä ihan ventovieraan ihmisen kanssa.
Ihan lopuksi edessä oli Kodan kannalta vaikein haaste, sillä keskelle lattiaa asetettiin ihana kuminen luu, jonka sisälle piilotettiin nameja. Ja kun se vain näkikin lelun niin se meni aivan sekaisin, kiskoi ja vinkui ja kuola vaan valui. Sitten tehtiinkin niin että istahdettiin aloillemme ihan ensin vain rauhoittumaan. Tiina neuvoi rauhoittamaan Kodan makuuasentoon ja mielellään lonkkamakuuseen, että se saisi olla mahdollisimman rentona. Siinä menikin tovi, mutta kun mielentila alkoi olla jo oikeanlainen niin lähdettiin uuteen yritykseen lelua kohti. Tiina kokeili taas ensin, pienentäen ympyrää lelun ympärillä koko ajan kunnes antoi Kodalle luvan ("saa ottaa") mennä lelun luokse. Sen jälkeen tein sen vielä itse ja herranjestas sitä on vaikea pysytellä suorassa kun yrittää seurata sivulla kulkevaa koiraa, Tiina joutui koko ajan huomauttamaan asennostani. En edes itse tajunnut miten vinossa olin koko tän ajan kävellyt, kun kaikki energia ja keskittyminen menee aina vaan koiraan, vaikkei sitä itseäänkään saisi unohtaa.
Oli kyllä hyödyllinen ja tarpeellinen tuo tunti ja sain heti pari ahaa-elämystä! Nyt vain pitäisi käydä oma naksutin vielä hankkimassa koska sen kanssa haluan kokeilla tota hommaa jatkossakin.



tiistai 8. lokakuuta 2013

Merkkipäivästä on vierähtänyt kohta parisen viikkoa ja pienen sateisen jakson jälkeen on Jyväskylässä vallinnut taas mukavat syyssäät. Itse olin tosiaan lähes pari viikkoa flunssassa ja Koda joutui olemaan melko vähällä liikunnalla ja sen kyllä huomasi. Viikko sitten sunnuntaina poju kuitenkin pääsi vihdoin purkamaan kaiken tuon kertyneen energian, kun sovittiin tolleritreffit jo aiemmin mainitun Windyn kanssa. Windy asuu tässä ihan parin kilsan päässä, joten käveltiin sinne ja vaikka tarkoituksena oli pitää tokotreenit niin kakaroiden leikiksihän se meni. Onnistuttiin ehkä muutama liike käymään läpi ja sitten päätettiin että päästetään koirat vaan kentälle irti juoksemaan. Ja nehän juoksi!
Heti seuraavana päivänä tehtiin toiset treffit ja lähdettiin Laajavuorelle kunnon metsälenkille. Laajavuori on siis talvisin laskettelukeskus ja muuten siellä on mahtavia puru-ja lenkkiratoja sekä frisbeegolf-rata. Kun päästiin tarpeeksi kauas laskettiin koirat taas menemään ja ne pistivät menemään kuin ketunpoikaset. Tehtiin myös hakutreenejä, piiloteltiin dameja kivenkoloihin ja mättäisiin ja kivaa oli, molemmat otukset vaan olisivat pikkuisen enemmän malttia vailla. Kun päästiin metsästä laskettelurinteeseen, heiteltiin puolestaan dameja ja tehtiin noutotreeniä. Ja maisemat oli huipulla ihan mahtavat, kyllä kannatti kiivetä ylös asti!



Söpöliinit.


Kyllä täällä kelpaa lenkkeillä!
Tiistaina sitten huomasin Kodan käyttäytyvän vähän oudosti. Se oli allapäin, raapi korviaan koko ajan ja ravisutteli päätään. Huomasin sen vasemmassa korvanlehdessä haavan, joka ilmeisesti oli tullut edellispäivän metsässä riehumisesta. Korva myös punoitti ja kuumotti ja eläinlääkärillä korvatulehdus-diagnoosi sitten varmistui. Saatiin antiobioottisia korvatippoja, joita olisi kahdesti päivässä pitänyt korviin laittaa. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Koda vaan yksinkertaisesti päätti että niitä ei muuten laiteta. Mulla oli pariin otteeseen jopa pari kaveria täällä auttamassa, mutta vaikka kuinka sen kanssa paini, yritti hämätä nakilla, paini lisää ja yritti pakottaa kylkimaakuulle, ei mistään tullut mitään. Se pääsi jokaisesta asennosta livahtamaan karkuun ja meni yksinkertaisesti kamalaan paniikkiin. En siis kestänyt tilannetta enää, jotan soitin eläinlääkärille ja kysyin olisiko mahdollista saada antibioottia tablettina. Kyllähän siellä sitten korostettiin että paikallisantibiootti sen pitäisi olla ja pyysivät että tulisin käymään jotta näkisin miten se laitetaan ja kerroin että kaikkea on kokeiltu eikä onnistu. Sain siis kuitenkin tabletit ja 10 päivän kuurin. Tilanne on parantunut sen jälkeen, mutta se haava edelleen vähän märkii ja aiheuttaa ongelmia, kun tuohon korvaan ei vaan pääse käsiksi oikein millään. Muuten Koda on onneksi ollut lähes oma itsensä, lenkeillä pirteä ja syö hyvällä halulla, ehkä vähän väsyneeksi noi antibiootit silti välillä vetää. No, katsellaan nyt tän kuurin loppuun asti mikä on tilanne. Nää korvatulehdukset nyt kun sattuu ikävä kyllä olemaan luppakorvien kirous.

Kohta onneksi alkaa syysloma ja päästään vihdoinkin Keravalle ja ennen kaikkea näkemään Eetu-poikaa taas! Kyllä onkin mammalla ja varmasti myös tolleriveljellä ollutkin jo ikävä!