MEJÄ-koe

Huhhuh johan on ollut hommaa, kiirettä, aikaisia aamuja ja pitkiä päiviä! Olin ensin 1,5 viikkoa Imatralla U18-poikien jääkiekon MM-kisoissa töissä ja tulin vasta perjantai-iltana takaisin ja heti seuraavana aamuna olin jo klo 9 Hollolassa valmiina jäljentekopuuhiin.
Olin ottamassa siis osaa Kodan ja minun ensimmäiseen MEJÄ-kokeeseen, jonka järjestänä toimi Päijät-Hämeen Noutajakoirayhdistys ja koepaikkana oli siis Hollola. Sain jäljentekoparikseni todellisen kehäketun, Outin, joka oli itseasiassa kaikki kyseiset koejäljet suunnitellutkin. Outi opetti minulle kaiken kompassista ja kartasta, joita en siis ole käyttänyt sitten ala-asteen joten aika hukassa olin niiden kanssa! En vieläkään lähtisi niiden kanssa yksin metsään, mutta ei niiden käsitteleminen enää mikään mörkökään ole.
Aluksi siis suunnistimme ja merkitsimme minun opastettavan jälkeni, jonka jälkeen veretimme sen. Sieltä siirryimme Outin VOI-jäljelle, jonka sain verettää ja olikin mielenkiintoista päästä tekemään Voittaja-luokan jälkeä, siinä olikin hommaa!

Sunnuntai-aamuna kello soikin sitten klo 6.00, koira ja kamat autoon vaan ja kohti Hollolaa. Koko viikonloppu oli todella lämmin, aurinkoinen ja kuiva ja vaikka olinkin omaa opastustani jännittänyt enemmän kuin Kodan suoritusta niin kyllä minua aamulla jännitti ihan kaikki mahdollinen! Suurin huoleni alkoi olemaan se, että läpäiseekö Koda paukkukoetta että pääsisi edes jäljelle. Koepaikalla jännitin kyllä ihan tuhatta ja sataa, mutta kiva porukka ja rennon oloiset tuomarit saivat kyllä rauhoittumaan hieman.
Ylituomari piti alkupuheen päämajalla, jonka jälkeen arvoimme jäljet. Koda sai AVO1-jäljen, eli oli vuorossa ihan ensimmäisenä. Sinänsä kävi todella hyvä tuuri, että se sai lähteä hommiin jo heti aamusta ja minun opasjälkeni oli AVO2 eli heti Kodan suorituksen jälkeen, ja jäljetkin olivat samalla alueella joten kaikki hoitui samantien alta pois.

Paukkukoe suoritettiin kahdessa eri erässä. Koirat sidottiin merkatun alueen puihin MEJÄ-kamppeissaan ja jätettiin sinne. Tuomari kutsui ohjaajat pois ja toinen ampui. Koda vain istuskeli ja katseli koirakavereita ympärillään ja minä sain huokaista helpotuksesta, ensimmäinen tavoite oli läpäisty.:)
Sitten hajaannuimme ja suuntasimme jäljille. Ja vaikka olin tosiaan ajatellut, että se oma opastaminen jännittäisi minua enemmän, niin kyllä minua lähestulkoon hirvitti kun otin Kodaa ulos autosta. Olin kerennyt luoda jo kaikki mahdolliset kauhuskenaariot päässäni ja tiesin että juuri tuollainen kuiva ja kuuma keli olisi Kodalle tosi vaikea, se kun on märänkelin jäljestäjä enemmänkin. Oltiin siis kyllä todella onnekkaita että Koda sai jäljestää jo heti aamusta, sillä mittari näytti yhdeksältä jo +12 astetta.

Maasto oli todella helppoa, tasaista sammalpohjaista mäntymetsää. Koda lähti alkumakaukselta harvinaisen rauhallisesti liikkeelle ja ohjasin sitä sallitun kymmenen metrin ajan, mutta jo silloin minulla oli tunne että tänään ei tule olemaan se ihan paras päivä. Koda lähti kaartamaan todella vahvasti oikealle ja tulikin lähes ajotielle asti ja kyllähän siinä vaiheessa järki sanoo ettei jälki voi täällä olla. Koda kääntyi siis takaisin ja löysi jäljen; tosin menimme sen vieressä jäljen suuntaisesti emmekkä itse jäljellä, näin pinkkejä pyykkipoikia vasemmalla puolellani reilun viiden metrin päässä. (Tuomari sanoikin kokeen jälkeen, että Koda meni tänään lähes koko matkan tuulen alapuolella, mikä on sinänsä mielenkiintoista koska se on yleensä hyvin maavainuinen. Varmaan tuo kuiva keli sai sen käyttämään ilmavainua enemmän, vaikka itse en edes tuulta metsiköstä havainnutkaan.)
En itse havainnut meidän jäljen kumpaakaan kulmaa, ja itseasiassa tiesin että ne on Kodan heikkous. Niiden merkkaamista pitää kyllä treenata omilla jäljillä. Mutta kyllä se ne periaatteessa löysi, oikaisi vain. Pitkän matkaa Koda harhaili sinne tänne, meni hirveätä siksakkia ja sen lisäksi merkkaili ja kakkasikin muutaman kerran. Eihän merkkailuista vähennetä mitään, mutta itsellään oli sellainen olo että hohhoijaa, keskittyminen herpaantuu taas. Koda ei koskaan ollut aiemmin mennyt näin pitkää jälkeä, sillä omat treenijälkemme olen pitänyt melko lyhyinä (max 500m) että motivaatio ja mielenkiinto säilyvät, joten Koda olikin jäljen puolivälissä hieman ihmeissään että missäs se sorkka on ja pysähtyikin läähättämään ja ihmettelemään. Sillä oli todella kuuma, sen näki, ja siinä kohtaa minun olikin hieman rohkaistava sitä äänellä ja kehotin etsimään uudelleen.
Koda saikin vainun ja lähti ihan liitämään eteenpäin ja näytti olevan todella määrätietoisen näköinen. Sitten havaitsin sorkan sivullani, mutta Koda vain posotti menemään eteenpäin ja pakkohan sitä oli vain seurata. Ja Koda seurasi tätä jälkeä aina tielle, ihan kyseisen jäljen alkuun saakka. Siinä vaiheessa olin että apua, tästä ei voi tulla kyllä enää yhtään mitään. Tuomari kuitenkin antoi minun vielä palauttaa Kodan jäljelle, ja sieltä poju löysikin tiensä suoraan sorkalle. Ja heti sorkan löydettyään ja nuoltuaan punaturkki kävikin sorkan viereen kuoppaan makaamaan, kieri mättäällä ja oli niiiiiin kertakaikkisen tyytyväisen näköinen! Siinä vaiheessa oli niin hymy persiissä itselläänkin kun näki koiran ilmeen, ja toinen tavoitettu oli saavutettu: oltiin kuin oltiinkin päästy kaadolle!
Sen jälkeen lähdinkin saman tien viemään kaatoa opastamalleni jäljelle ja sieltä jäi kyllä fiilis! Kun metsään ja reitille pääsi, niin ei se ollutkaan niin jännää sekään. Mitä nyt yhdessä vaiheessa kompasillani käveli iso hämähäki , mutta nää asiathan kuuluu metsään! Hyvin meni siis sielläkin ja suunnistin lähes koko matkan kyllä näkömuistista kuin kompassin avulla. Kuumahan siellä oli ja rankkaa kuin mikä, ei kyllä ihan joka viikonloppua jaksa näissä kekkereissä viettää.

Koska Koda jäljesti heti ensimmäisenä ja minä opastin heti perään, niin olimme jo puoliltapäivin valmiita ja meidän piti siis odotella vielä pitkä tovi muita. Syötiin siis ihan rauhassa eväitä, lenkkeiltiin, viilennyttiin autossa ja sen lisäksi Koda kävi heittämässä talviturkin majan viereisessä lammessa.

Kaiken kaikkiaan oli kyllä kuuma, pitkä ja rankka päivä ja koko viikonloppu, varsinkin kun tulin tosiaan suoraan työkeikalta metsähommiin. Mutta mikäs siinä ollessa, keli oli ihana, koirat ja ihmiset mukavia ja tän jätkän kanssa on kyllä niin kiva reissata ja harrastaa että ei voinut edes valittaa vaikka väsymys alkoikin jo painaa päälle.

Viiden jälkeen tulivat viimeisetkin jäljiltään pois, pari käärmettä oli kuulemma nähty, mutta kaikeksi onneksi mitään ei ollut käynyt. Sen jälkeen odoteltiinkin sitten tuomareiden tuloksia. Sen Kodan harhailun ja kaadon ohi suhauttaumisen jälkeen olin todella pessimistinen ja ajattelin että ei voi kyllä kovin kummoista tulosta tulla. Tuomarit sanoivatkin, että kyseessä oli todella perus kevään ensimmäinen jälki: koirilla oli enemmän intoa kuin tarkkuutta hommissaan.

Kodakin oli majalla kuulemassa tuloksia.

Tuomarit lukivat kuvauksen joka jäljen kulusta ja sen jälkeen pisteet ja palkintosijan. En siis voinut uskoa korviani kun Kodan vuoro tuli. Tuomarina meillä oli Hannu Palonen ja hänen kuvauksensa Kodan jäljestyksestä kuului näin:
"Rauhallisesti liikkeelle. Ensimmäisellä osuudella jäljen oikealle puolelle lenkkejä, yksi laajempi. Toisella osuudella ensin polveillen, sitten oikealla puolen kulkien kulmalta ohi aina hukan rajoille, selviää kuitenkin takaisin. Kolmas osuus tarkimmin, mutta hieman ennen kaatoa vasemmalle ja sieltä aina tielle saakka. Hukka. Jäljelle takaisin tuotuna kaadolle. Ensimmäinen kulma hieman oikaisten. Kaato käytös hyväksytty."
Pisteitä siis 31, mikä tarkoittaa tulosta AVO2!
Kyllä olin ihmeissäni ja niin tyytyväinen tuohon tulokseen! Ei ollenkaan hullummin meidän kummankin ensimmäisessä kokeessa. En jaksanut edes harmitella että tulos olisi voinut olla jopa AVO1 jos Koda olisi mennyt suoraan kaadolle jo ensimmäisellä kerralla.
Nyt vaan jatkossa tosiaan varmuutta kulmille ja makauksille, että saisi niistä enemmän pisteitä. Mutta olen kyllä niin tyytyväinen punaturkkiin, oli koko rankka viikonloppu kaiken vaivan arvoista! Hienon tuloksen lisäksi matkaan tarttui paljon kokemusta, uutta tietoa ja ennen kaikkea motivaatiota jatkaa MEJÄilyä vaikka se rankkaa ja aikaavievää onkin.

Saatiinpa eilen vielä palkinnoksi muutama pussi nameja sekä pehmeä vesileikkeihin tarkoitettu frisbee, jota on kyllä jo nyt rakastettu niin paljon että saa nähdä pääseekö se koskaan veteen asti.

Tyytyväinen ja mahtava otus!