Mejää

Nyt näitä blogitekstejä pukkaakin oikein urakalla kun lomalla kerrankin on aikaa kirjoitella! Mutta on meillä riittänyt tekemistäkin mistä kirjoitella.
Viime sunnuntaina pääsin vihdoinkin pitkästä aikaa katsomaan ja ratsastamaan vanhaa entistä hevostani, islanninhevosruuna Glóia. Meillä oli Glóin kanssa 6 ihanaa yhteistä vuotta eikä poju ollut vanhentunut päivääkään. Tehtiin parin tunnin maasto mahtavassa aurinkoisessa syys-säässä ja elämä kirjaimellisesti oli laiffia.

Rakkas papparuuna.

 Heppailun jälkeen suunnattiin Hausjärvelle mejäilemään. Sovittiin nimittäin Eetun veljen, Tarmon, Hanna-mamman kanssa että jäljestettäisiin yhdessä nyt viikonloppuna kun huomattiin että molemmat mejästä ollaan kiinnostuneita ja treeniseura kelpaa aina! Lauantaina en kuitenkaan päässyt paikan päälle jälkiä tekemään niinkuin oli suunniteltu, mutta ISO kiitos Hannalle joka kävi ne tekemässä!:)
Sunnuntaina tosiaan sitten jäljestettiin ja Tarmo suoritti omansa, 200-metrisen jälkensä ensin. Jäljellä oli juuri ennen suoritusta juossut toinen koira irti ja se sekoittikin pienen pihiksen päätä siinä kohtaa, mutta hyvin se kokosi itsensä ja löysi tiensä sorkan luo. Kyllä siinä enemmän ainesta on jälkikoiraksi kuin velipojassaan, ei voi mitään.:') Oon edelleen ihan varma että Eetu löysi sorkalle enemmänkin moukantuurilla kuin taidolla..

Vaikka Tarmolla on selvästi vaaleampi nassu, on se kyllä ilmeiltään ja eleiltään ihan ilmetty Eetu!

 Kodalla oli 80-metrinen jälki jossa oli yksi kulma. Oltiin sitä ennen tehty vain yksi kulma joten se vähän jännitti. Tarmon tavoin Koda tajusi heti mitä oltiin tekemässä ja lähti hirveällä innolla ja vauhdilla, ei siinä turhaan jääty ihmettelemään aloituspaikalla. Voin vannomatta sanoa, että tämä nimenomainen jäljestyskerta oli Kodan paras suoritus tähän mennessä. Se eteni nopeasti, päättäväisesti ja tarkasti jälkeä pitkin, kulma löytyi ja merkkasi sen hyvin ja kääntyi hyvin oikealle niinkuin pitikin. Meidän jälki meni yleisen polun päältä ja siihen kohtaan tultaessa Koda hämmentyi ja seikkailikin siinä hetken ja lähti vähän hakemaan apua ensin minulta ja sitten Hannalta, niinkuin Tarmokin oli tehnyt. Mutta samalla lailla se nopeasti osasi keskittyä taas olennaiseen, löysi jäljen uudestaan ja suorastaan ihan liiteli kaadolle.
Oli siis kerrassaan ihan mahtava päivä, kiitos vielä Hannalle jälkien teosta ja seurasta! Kyllä tää vaan on se meidän juttu, kumpikin tykätään samoilla metsässä ja tykkään tästä lajista myös siksi, että koiran ei koko ajan tarvitse olla niin kamalan tarkassa kontaktissa vaan se saa toteuttaa itseään juuri niinkuin sen kuuluukin.