Vuotias!

Täällä on tänään juhlittu Kodan 1-vuotis päivää ja tapahtumarikas syntymäpäivä se on ollutkin! Koulusta päästyäni käytiin tottakai ensin ostamassa merkkipäivän kunniaksi uusi pehmolelu, lintukoiralle sorsa tottakai, sekä herkkuluita. Sieltä suunnattiin sukulaisteni omistamaan valokuvaamoon ja siellä pistettiin poika vähän poseeraamaan kameran eteen. Siellä vierähti noin tunteroinen ja keskiviikkona saadaan vedokset, vähän kyllä jännittää onnistuiko yksikään otos, kun pojulla oli niin mahdottoman jännää ja vauhti päällä..
Sen jälkeen suunnattiin takaisin kotia kohti ja otettiin naapurin Igor meille iltapäivähoitoon joten synttärisankarin loppupäivä kului lapsenvahtina, mutta puuha näytti kelpaavan varsin hyvin. Suunnitelmiin kuului myös joka perjantai-iltainen tokovalmennus, mutta flunssani takia se jäi tällä kertaa välistä. No, nyt on synttärisankari kyllä jo ihan kaikkensa antanut joten ehkä liika olisikin ollut liikaa.

Mutta tämä merkkipäivä sai minut myös ajattelemaan ja muistelemaan vuoden takaisia tapahtumia. Olin saanut opiskelupaikan ja juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, josta en edes pitänyt. Minulla oli ikävä Eetua, mutta sen oli paljon parempi olla kotona Keravalla, eikä minulla ollut täällä mitään harrastuksia. Sitten yhtäkkiä heräsi pintaan se vanha haave omasta punaturkista, haaveesta syntyi idea ja ideasta itse toteutus. Kaverini ansiosta Mäkiharjun kennel oli minulle ennestään tuttu ja sieltä kahdesta tolleripentueesta minulle löytyi vihdoin oma rakas punaturkki. Hassua kyllä, olin ajatellut ottavani nartun ja kasvattajankin kanssa siitä olin jo puhunut. Sitten kävin palleroita katsomassa niiden ollessa 5-viikkoisia ja päällimmäisenä mieleeni siltä reissulta jäi kaikista isoin ja punkeroin pentu ja se oli ainoa joka kerta kiltisti lipaisi pikku kielellään kun sitä paijasi, muut pennut tarrasivat kiinni termiittien lailla. Sitten päätinkin, että se oli minun pentuni ja kasvattajalta sain ihanaa sähköpostia, että hän oli ajatellut täysin samoin!
Ja en ole siitä lähtien kertaakaan katunut (tai rehellisesti sanottakoon että siitä lähtien kun poju oli sisäsiistiksi oppinut), että suunnitellusta Tara-tytöstä tulikin Koda-poika. Vastustustahan idea sai paljonkin tuolta kotoa, mutta eipä sillä loppupeleissä ollut mitään merkitystä. Ja siitä lähtien kun Koda ensimmäistä kertaa "mummolassa" vieraili niin eipä ole taidettu katua sielläkään, on se kaikki valloittanut sielläkin. Jyväskylästä en pidä vieläkään, mutta tuon tolleripojun saavuttua täällä on ollut HUOMATTAVASTI siedettävämpää.:)

Mikä ihaninta on ollut jo näinkin lyhyessä ajassa, on se että, vaikka Kodasta on ollut minulle valtavasti iloa, on siitä ollut iloa ja riemua monille muillekin. Parhaiten on jäänyt kaksi tilannetta mieleen. Tultiin kerran Keravalta junalla kohti Jyväskylää ja meidän vaunussamme oli joukko sokeita ja hieman kehitysvammaisia lapsia. Sokeat lapset eivät tietenkään voineet nähdä koiraa, mutta kun he kuulivat että vaunussa oli pentu, riemu repesi ja kaikki halusivat paijaamaan. Tottakai annoin luvan ja annoin heille Kodan yhden lelunkin jota he saivat sen kanssa vähän retuuttaakin. Kyllä oli lasten loppumatka aivan mahtava ja itselleenkin jäi niin iloinen mieli. Toinen tapaus sattui lenkillä tässä ihan lähellä, joukko maahanmuuttaja nuoria kulki kaupungilla opettajansa kanssa ja kyseinen opettaja pysäytti meidät ja kysyi saisiko lainata Kodaa hetkeksi. Vähän ihmettelin, mutta annoin luvan. Sitten kyseinen nainen alkoi kertomaan nuorille, kuinka hänellä oli ennen ollut samanlainen koira ja että se oli novascotiannoutaja. Oli aika mahtavaa katsoa, kun joukko nuoria erilaisista maista, kulttuureista ja erilaisine kielineen ja taustoineen oli kerääntynyt yhden pienen koiran ympärille ja kaikkien kasvoilla paistoi hymy.
Tällaisia hetkiä sitä haluaa jatkossakin. On meillä vaikeita ja itkuisiakin hetkiä ollut (en enää ikinä halua opettaa koiraa sisäsiistiksi kerrostalosta!) mutta niin on varmasti kaikilla aina silloin tällöin. Ja jo näinkin lyhyessä ajassa olen tuon koiran kanssa kerennyt jo tehdä ja harrastaa paljon enemmän kuin kahden koiran kanssa aiemmin. Olen löytänyt elämäni koiran ja rodun, jonka kanssa haluan jatkaa tulevaisuudessakin.

Synttärisankarin päivä tiivistettynä.

Onnea siis vielä kerran Mäkiharjun Zupreme-pentue;
Alma, Sani, Koda, Jekku, Niilo & Messi!